Kun olin nuori, kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa. Tallessa on ensimmäiseni, noin viisivuotiaana aloitettu, johon isä kirjoitti saneluitani. Kirjat lisääntyivät reilussa kymmenessä vuodessa kovasti, kunnes tuli päivä jona äitini oli lukenut kirjoitukseni ja haukkui minua huoraksi kirjoittamieni ihastumisteni tähden. Viimeinen päiväkirjamerkintäni on 20.5.1992. Siitä näyttäisi olevan tasan 19 vuotta.
Otsikko XXX tulee siitä, että näin kolmenkymmenen (+jotain) eletyn vuoden jälkeen, ja täydellisessä ajatuskaaoksessa tällä hetkellä olevana, palasi mieleen kuinka terapeuttista onkaan kirjoittaminen. Tuleva ex-mieheni harrastaa sitä ja täytyy myöntää että toisen ajatukset ovat kirjoitettuina helpompi ymmärtää varsinkin jos ne saa lukea rauhassa, ilman aistikontakteja.
Mikä onkaan siinä, että naamat vastakkain puhuttaessa suurin merkitys on ilmeillä, eleillä ja kehonkielellä, puhutut asiat jäävät usein näiden varjoon. Onko se epäilys toisen totuuden puhumisesta, jolloin itsellä on tarve etsiä merkkejä valehtelusta? Miksi ihminen ei kykene luottamuksen kerran hävitessä rakentamaan sitä uudelleen?
Minun elämäni suurin ongelma on impulssiherkkyys. Hyvästä olosta raivoon, alle kolmessa sekunnissa, ei useinkaan helpota elämää. Onneksi en ole pitkävihainen, minun täytyy saada suutahtaa, pohtia aihetta hetken itsekseni ja rauhoittua ilman vastahyökkäystä tai lisäilkeilyä. Valitettavasti parisuhteemme on nykyään niin epäilevä, täynnä katkeruutta menneitä kohtaan, ettei ilman ilkeilyä selvitä päivääkään.
Johonkin pitäisi purkaa, jostain aloittaa oman pään selvittely jotta parisuhteen rakentamisen pystyisi toteuttamaan, jostain pitäisi saada uskoa, voimaa ja rohkeutta rakastaa. Mutta mistä?
Elämäni rakkaus, tunne jota ei pystynyt kuvaamaan, valui sormieni lävitse...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti